…emäntä siis. Sitä kun on edelliset päivät maannut vaan sohvan pohjalla pääsemättä ylös ja harmitellut koirien puolesta sitä, että nekin ovat maanneet edelliset päivät lattialla ja singonneet pienimmästäkin varpaan heilautuksesta toiveikkaana ylös että ”JOKO?! Joko me nyt tehdään jotain?!” niin oli aika sitten tehdä jotain… Koeta nyt keksi näille hurlumheille jotain missä ei itse tarttisi juurikaan liikkua 
Suunnattiin sitten JKK:lle, jossa Saana sai taiteilla noudot ja eteenmenon, sekä kierrellä piiloja meikän huutaessa kentän keskeltä suuntamerkkejä. Kovasti näytti PikkuMusta hommasta tykkäävän ja noudotkin onnistuivat nyt mun makuun ihan täydellisesti. Metrisestäkin yli hipaisematta
Hilma kierteli piiloja ja tehtiin jopa ihan hallinnassa sitä.. nelosella oli patukka odottamassa ja Hilman mielestä sinne olisi saanut singota jo esimerkiksi vaikka ykköseltä, tai kakkoselta. Loppu viimein se kiersi nätisti kolmosenkin ja sai palkkansa neloselta. Hilma oli taas patukasta maailman onnellisin koira Piilojen kierrättäminen on kyllä hyvää liikuntaa, hallittua kaahaamista. Käväisi Hilma mua vähän kutosella myös haukkumassa.
Lopuksi istuskelin vain auton sivuovella ja Hilma tuli patukkansa kanssa siihen hengailemaan…
It’s mine, all mine!
Kyylä
HEITÄ SE!
”Niin, saa heittää!” Ja Saana taustapiruna…
Loppuun pieni lenkki kentän lähimetsässä, koirat saivat juosta loput energiansa pihalle ja mä hipsuttelin niiden perässä kun ei vaudissa parempaan pystynyt. Lääkärin mukaan liikkumista oman pystymisen ja jaksamisen rajoissa.. Kyllä elämä selkävammaisena on aika syvältä