Mites tästä eteenpäin

Mä oon tässä koko alku talven vai onko tää nyt loppu syksy, miettinyt että mitä mä oikein näillä elukoilla teen. Mitä mä ehdin, voin ja kykenen niiden kanssa harrastamaan. Mihin riittää rahkeet, aika ja oma terveys. Oon aina ollut onnellinen että harrastan sellaisella rodulla, millä voi tehdä mitä haluaa ja melkein kuinka paljon haluaa. Kun tuossa pari viikkoa sitten kirjoitin ilmoille, että onko koiria liikaa niin jäin miettimään että aika paljon on tässä viimeisten vuosien aikana muuttunut. Suurimpana tietty oma muksu, jonka tähden ei voi liihottaa mielin määrin (tai ainakaan siinä määrin mitä ennen) ympäriinsä. Ennen skidiä menin enkä kysellyt, muut tuli perässä jos jaksoivat Muksun myötä on pakko välillä olla ja kun on vapaa-aikaa niin ei vaan voi samalla tavalla lähteä vaan on oltava myös äitinä lapselle.

Goa

Mä edelleen haluisin harrastaa monipuolisesti, jos nyt en kaikkea niin ainakin muutamaa lajia. Goan kohdalla agi, toko ja ipo ovat kyllä pois laskuista, mun ohjaamana. Tänään todistin taas kuinka taitava agikoira Goa onkaan kun sillä on kuski joka osaa. Vepe on toki meidän laji kesällä, mutta se on vuodesta kolme maksimissaan neljä kuukautta. Viime kesänä kausi katkesi levätilanteen vuoksi ennen aikojaan. Jäljellä tykkään käydä mutta se on vain niin pirun yksinäistä touhua eikä mulla ole tässä nyt tiedossa missä jäljestää kun tarvitaan kolmosen treenejä varten useampi kilometri sellaista metsää missä pääsen kaikkine koipineni liikkumaan. Haku olisi kivaa mutta ei ole duunin eikä perheen takia mahdollisuutta sitoutua treeniryhmään. Aika vähissä alkaa lajit olemaan

Aina

Ainan kohdalla taas (mikäli se vain kuvataan terveeksi) olisi mahdollisuudet vaikka mihin. Haluaisin harrastaa sen kanssa suojelua, uskon että sillä tekisi luokat, se on ohjattava ja reipas pikkukoira. Ei ehkä maailman rohkein rölli mutta varmasti harrastuskoirana erinomainen. Suojelun harrastamisen tekee tällä hetkellä mahdottomaksi puuttuva maalimies sekä se että edelleenkään mulla ei ole peltoja. Muutaman neliön ruohopläntillä ajetaan ehkä hikisesti ykkösen kisa, ei muuta. Ainusta varmasti olisi montsuukin, mutta maalimieheksi kelpuuttavan henkilön soisi asuvan lähempänä kuin 200 km päässä. Vepeä toki kesäisin, mutta kausi on lyhyt. Tokossa ärsyttää sääntöuudistukset, en edelleenkään ole päässyt sinuiksi niiden kanssa plus treeniseuraa tarvitsee ihan alusta alkaen ihan erilailla kuin vanhoilla säännöillä. Agilityssa Aina on osoittanut jo näppäryytensä ja voi että oli hieno tänäänkin seurata sen menoa Essin kanssa. Omat kintut lienee se heikoin lenkki tässä sopassa. Plus lajin hinta, kallista puuhaa tässä konkurssissa.

Saana

Essin kanssa puhuttiin tänään, että Saanalla on reilu vuosi hyvää kisaikää jäljellä ja sitten saa siirtyä eläkkeelle, toivottavasti viimeinen agiserti saavutetaan ennen sitä niin saadaan tähän talouteen ensimmäinen tuplavalio

Mä oon oikeesti ihan pihalla näiden koirien kanssa. Ennen oli niin selvät sävelet, ei enää. Välillä oon miettinyt koko harrastuksen lopettamista mutta onko sekään nyt ratkaisu Tänään oli viimeinen agikerta Visionilla, nyt ollaan sitten tyhjän päällä. Jos ensi kevääksi ottaisi vapaatreenikortin KAT-tilaan… ensi vuodelle tavoitteet ovat nollassa. En kerta kaikkiaan tiedä mitä tästä tulee kun suuntavaisto on totaalisen hukassa.

Toisaalta positiivista että olen saanut tämän koko syksyn ahdistaneen asian tuotettua itselleen ymmärrettävään muotoon. Oon paljon pohtinut myös kuinka vaikea koira voi viedä koko mielekkyyden harrastamisesta. Vai olenko vain itse asettanut tavoitteet niin korkealle ettei mikään tunnu enää riittävän? Kun muistaisi että tämä on VAIN harrastus eikä kaiken tarvitse olla niin helvetin täydellistä…