Meidän torstai-ilta päättyi aivan normaalisti. Yöllä Aina läähätteli, päästin sen ulos tarpeilleen. Kortisonin aloittamisen jälkeen yöpissoista oli tullut normaali käytäntö. Tosin viime aikoina lääkityksen minimoimisen jälkeen tarve oli päästä tekemään isompi hätä. Katsoin siinä pimeässä asunnossa kävellessä, että Aina ontuu mutten unen pöppörössä ajatellut asiaa sen enempää. Aamulla heräsin klo 7 että pistän lapsen koulumatkalle, ajoin koirat makuuhuoneesta pois ja Aina oli haluton liikkumaan. Ajattelin että se ei lähde aamulenkille mukaan, vaan käytän sen erikseen. Sain vaivoin hihnan kanssa vedettyä sen ulos. Teki tarpeet oven eteen ja takaisin sisälle. Siellä se kävi makaamaan lattialle ja samassa kohtaa oli kun tulin aamulenkiltä. Ajattelin että nyt ei ole enää asiat hyvin. Otin sen viereen sohvalle ja koko koira tärisi kuin horkassa. Se vain vaivoin pääsi sohvalle. Laitoin ajanvarauksen eläinlääkäriin jonne päästiin heti klo 10. Siinä kolmessa tunnissa Ainan vointi romahti siihen, ettei se liikkunut itse enää senttiäkään. Kannoin sen ulos autoon. Autosta nostin ellin pihassa pois, se kyykkäsi tarpeilleen niille sijoille josta kannoin sen sisälle. Odotusaulassa ei jalat enää kantaneet että Aina olisi pystyssä pysynyt. Sain vaivoin nostettua sen huoneeseen, jonne pääsimme eläinlääkäriä odottamaan. Siinä vaiheessa Aina oli jo “tiedottomassa tilassa”. Se ei reagoinut huoneeseen tulevaan eläinlääkäriin millään tavalla. 

Tässä tilanteessa voi sanoa, että Aina lähti kyllä saappaat jalassa. Yön yhdeksän tunnin aikana sen tila romahti täysin. Ikuiseksi arvailuksi jää, mitä on käynyt. Vahva epäily on jonkun sisäelimen pettämisestä mutta mihin liittyen. Ulkoisena huomiona oli verestävät silmät, hailakat ikenet, kyynärän valtava turvotus. Paino oli kahdessa kuukaudessa tippunut 2 kg vaikka ruokahalu oli valtava.

Hyvää matkaa pikkuinen, mama rakastaa! Mun ystävä, kaveri, kylkiluuni. Luottopelaaja. Aina, kaikessa mukana

Tämä ikävä ei ihan äkkiä helpota

6.12.2015 – 4.12.2020